sunnuntaina, joulukuuta 17, 2017

piparisunnuntai

Yö oli rikkonainen,
aamu tahmea.

Jälkikasvu on viihtynyt luolissaan lähes koko viikonlopun.
Itse kävin puoliskon kanssa kävelyllä joulumarkkinoilla.
Saaliina vihta ja reipasta mieltä.

Päiväruuan jälkeen neljä viidestä aktivoitui leipomaan pipareita.
Leipoivat ja koristelivat.
Minä paistoin sukkakutimeni kanssa vieressä istuen.

Upeita luomuksia ja jouluinen tuoksu.
Parissa käpälässä pienoinen sokerin polttama.








Kolmas adventti.

lauantaina, joulukuuta 16, 2017

tarkastuskäynti

Kävin tänään mökillä,
asuntovaunullamme kurkistamassa.
Viimeksi sienireissulla piipahdin,
jäänyt kiireen jalkoihin.

Hyvänolon paikka.

Siirsin syksyisiä varusteita laatikkoon jemmaan
ja ripustin talvisia tilalle.
Toive ja haave ja tavoite olisi joululomalla ehtiä ajan kanssa metsäilemään.

Metsässä oli lunta enemmän kuin meillä kaupungissa.
Olihan se märkää tietenkin,
mutta kengät upottavaa syvyydeltään.

Parvi punatulkkuja istui koivun latvassa
ja minun kamerani tietenkin kotona.

Mökkitie tarjosi pientä jännitystä reissuun.
Onkin hyvä välillä kerrata talvisissa olosuhteissa ajamista.
Mitenkä sitä kaasua painaa, kuinka rattia kääntää kun suunta on jonkin muun hallinnassa kuin itsellä.
Pulssi kohosi kyllä.
Ja sydän oli pakahtua kaikesta muusta.


 
 

perjantaina, joulukuuta 15, 2017

päivän joulupuuha

Meidän nuorempi poikanen on joulupoika.
Hänen piti syntyä jo hyvissä ajoin ennen aattoa,
mutta päättikin uiskennella pyhien ylitse yksiössään.

Kun synttärit ovat ensimmäisenä arkena pyhien jälkeen,
koulun loma-aikaan.
Haasteellista järjestää juhlia,
eteenkin niitä tärkeimpiä -kaverisynttäreitä.

Ennakoimme tällä kertaa,
juhlat olivat tänään.
Ainoastaan yksi kutsutuista ei ehtinyt paikalle eli paljon paremmin kuin kekkerit jouluhulinoiden varjossa.

Yksitoista vuotta sitten isot sisarukset eivät olleet lainkaan huolissaan.
Minua hirvitti mahdollinen sairaalajoulu.
Lapset lohduttivat, 
"ei haittaa jos olet sairaalassa -kyllä pukki varmaan lahjat tuo" -kiva. 

Näin synttäreiden etkoilla nousi nämäkin mietteet mieleeni.
On muuten hurjaa jotta kohta kymmenen vuoden takaiset muisteloni löytyvät myös täältä blogista -silloin tuoreina kirjailtuina.
Kohta on blogin kymppivuosi starttaamassa.
Wow vai säälittävää?

 

torstaina, joulukuuta 14, 2017

neulomus

Kudon.
Kokoajan kudon.
Juuri nyt sesongin huipennus.
Ajatus siitä että vielä ehtisi tehdä sitä, tätä ja tota. 

Tein vauvahaalarin.
Kudoin siksak-myssyn.
Junasukat ja pienet lapasen näköiset.

LANKA: teeteeHelmi
ja Lang Jawoll
PUIKOT: 2,5mm
MALLI haalariin: Kvalavåg

Lahja on saavuttanut käyttäjän.
Tässä kuvat.




 Salaiset tonttupuuhani jatkukoon.

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2017

tortut

Tänään leivoin joulutorttuja.
Menivät kuumille kiville,
totutusti.
Puolituntia riitti.

Kakkupohja sentään jäi turvaan,
se on tarkoitus kasata tarjolle perjantaina.

Piparkakkujakin olisi tehtailtava.
Mökkihaaveita.

Stressailu ei kuulu minun joulun odotukseeni.
Tehdään mitä mukavalta tuntuu,
fiilisten mukaan.
Aina se joulu on saapunut. 

Joulu oli saapunut lentokentällekin matkamme aikana.
Tarkemmin kuvaa tutkimalla voit bongata asentajat työssään.

 

tiistaina, joulukuuta 12, 2017

joululaulut

Olen kuunnellut ahkerasti joululauluja.
Näin arkena illan koittaessa pääasiassa koneen äärellä,
luurit päässä -netistä.

Musiikki on sellainen johonka liittyy paljon muistikuvia.
Asiat joita ei muista edes muistavansa,
palaavatkin mieleen kuvina.

Minulle kävi tänään niin.

Jouluaamu aikainen.
Pimeää ja paljon pakkasta.
Joulukirkkoon äidin ja äidinäidin kanssa kävellen.
Matka on lyhyt.
Pakkanen narskuu kenkien alla, nenänpäätä pistelee.
Kädessä uudet nahkarukkaset.

Muu perhe jää vielä nukkumaan,
tilanne on erityinen.

Kirkossa viereemme istuu kovaa ja korkealta laulava,
vähän sellainen pelottavanakin kylällä tunnettu.
Tarjoaa minulle sisu-pastilleja.

En muista tartuinko tarjoukseen,
se tässä sivuseikka.

Se jouluinen tunne.
Niin vahva että tuntuu vieläkin.

 Kuvassa muistoni äidinäiti oman äitinsä sylissä.

maanantaina, joulukuuta 11, 2017

varpaisiin vaiko katse eteenpäin

Sillä on väliä.
Tuijottaako alas ja varpaisiinsa,
vaiko haikaillen nokka kohti aurinkoa.

Kun on lähtenyt lomalle, miksi etsiä epäkohtia?
Miksi kaivata kaikkea kotoista, sitä tuttua ja turvallista.

Itse pyrin avaamaan silmäni ja korvani erityisen suuriksi kun  matkaa teen.
Ahmin kaikkea erilaista.

Tälläkin kertaa ihailin iloisuutta, spontaaniutta.
Eloisuutta ja äänekkyyttä.

Huomasin mitenkä leikkipuistot olivat täynnä väkeä vielä illan hämäryydessä.
Vanhemmat lapsineen.
Kun kävelykadulle järjestettiin markkinateltat,
niin jatkoksi täytettiin lapsille pomppulinna.
Meillä Suomessa pomppulinnan olisi todennäköisesti korvannut olutteltta?

Kun istuimme ravintolassa illalla syömässä,
alkoi kadulta kuulumaan rumpujen pärinää.
Joukko jonkinmoista soittokuntaa ilahdutti ihmisiä ja keräsi jonon jatkoksi runsaasti ulkopuolisia rytmittäjiä.
Ravintolan tarjoilijat innostuivat jammailemaan, taputtamaan.
Sellaista ihailen. 

Kaupan kassalla ei ole kiire.
Kassaneiti pysähtyi välillä juomaan vesipullostaan.
Kun olimme maksaneet alkoi hän pakkaamaan ostoksiamme.
Se seuraava asiakas sai odottaa.
Mihinkä meillä kiire valmiissa maailmassa.

Hotellimme oli valtavan siisti.
Huoneet oli remontoitu raikkaiksi.
Henkilökunta oli ystävällistä.
 Kun katsoi parvekkeelta suoraan alas,
näkyi monttu johonka remonttimiehet viskoivat roskaa työnalla olevasta hotellin osasta.
Heillä oli roskalavat, mutta kaikki ei osunut ihan kohdilleen.
Kieltämättä kävi mielessä työasiat,
olisi ainakin se runkopatjasänky pitänyt  purkaa asianmukaisesti.
Mutta.

Kuka käskee tuijottamaan suoraan alas?
Kun katsoi eteenpäin,
näki meren ja tyrskyt.
Näki aamulenkkeilijät, kalastajat, surffailijat.